Helppouskoisten evankeliumi - sana 1. adventtisunnuntaiksi 2015


Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumikatkelmassa Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin. Ratsun valinta osoittaa huumoria, mutta myös syvää viisautta. Jeesus olisi voinut valita ratsukseen korskean hevosen valtansa ja suosionsa merkiksi, mutta tyytyi vaatimattomampaan kulkuneuvoon. Hän ei halunnut nauttia menestyksestä eikä maallinen valta ollut hänen tavoitteensa. Hän tiesi tulevan kohtalonsa. Hän ei tullut juhlinnan kohteeksi, juhlakaluksi eikä halunnut käyttää valtaansa oman etunsa ajamiseen. Hän tuli palvelemaan ihmiskuntaa, uhrautumaan ihmiskunnan puolesta ja tuomaan uuden liiton Jumalan ja ihmisten välille. Huumori ratsun valinnassa ja viisaus matalaan profiiliin käyvät käsi kädessä.

Saapumisen episodi on silkkaa lohdutusta meille. Jeesus tuli antamaan henkensä koko maailman syntien edestä. Hän tuli laskemaan rimaa, madaltamaan kynnystä ja poistamaan esteet Jumala-suhteestamme. Hän tuli helpottamaan tilannettamme Jumalan suhteen. Oikeastaan hän avasi portit Jumalan armon tulvinnalle. Siksi adventin evankeliumi on niin helppo. Jumala tulee luoksemme, meidän ei tarvitse kiipeillä. Me saamme olla vastaanottajan asemassa.

Adventin sanomaa voisi kutsua helpposuskoisten evankeliumksi. Helppouskoisuus ei tarkoita tässä lapsellisen naiivia hyväuskoskoisuutta eikä jymäytettävissä olemista. Helppouskoisuus tarkoittaa sitä, että Jeesuksen palvelutehtävän ansiosta Jumalaan on helppoa ja vaivatonta uskoa. Saa ottaa vastaan ilmaiseksi, lahjaksi. Kyse ei ole suorituksesta vaan hyvän sanoman kohteena olemisena – lapsenomaisen luottavaisesti. Helppouskoisuus jatkuu koko elämän, vaikka oma kilvoittelu on epätäydellistä ja vaikka epäonnistumisia tapahtuu.

Kristittynä eläminen on siis enemmän olemista kuin suorittamista. ”Hän tulee luoksesi lempeänä, ratsastaen aasilla, työjuhdan varsalla (Matt. 21).”

Hoosianna-hymniä odotellessa toivotan voimia, siunausta ja varjelusta kaikille tulevan kirkkovuoden ja tulevan joulun merkeissä. Adventinaikana joka sunnuntai syttyy uusi kynttilä, uskon, toivon, rakkauden ja rauhan merkiksi.

Hannu Haukkala

 

 

KERJÄLÄISET KESKUUDESSAMME

 

Kerjäläiset kuuluvat Suomen suurimmissa kaupungeissa nykyään katukuvaan. Siellä missä ihmisiä paljon kulkee, on myös kerjäläinen istumassa kadunkulmassa ropojen toivossa. Sana kerjäläinen on käsitteenä kuulunut minun ikäluokassani lähinnä lapsuuden satuihin, raamatun kertomuksiin, historian lehdille ja matkoihin eksoottisissa maissa. Niin, ja olihan rappukäytävän ovessa kyltti, jossa ilmoitettiin, että kaupustelu ja kerjääminen kielletty.

 

Vasta viime vuosina kerjäläisiä on oikeasti voinut nähdä katukuvassa. Tämän päivän teini-ikäiset kasvavat Suomessa, jossa kerjäläiset ovat osa arkitodellisuutta. Siinä ne istuvat koettelemassa meidän omaatuntoamme. Ei siitä nyt kauhean hyvä mieli tule, että kulkee kerjäläisen ohi, ikään kuin häntä ei siinä olisikaan. Tulee vähän sellainen olo että pääsinpäs pälkähästä. Vai pääsinkö, epämukava olo. Sitten jos siihen kerjäläisen mukiin jokusen lantin laittaa, tulee myöskin epämukava olo. Ei siinä voi tuntea antamisen iloa, kun mieleen tulee heti lehtijutut siitä, kuinka rahat päätyvät kuitenkin ehkä jollekin mafialle. Joku toimittaja tai poliitikko sanoo, että kerjäläisille ei saa antaa mitään, sillä konstilla niistä päästään eroon. Tai että kaikki kerjäläiset pitäisi karkottaa Suomesta pois rumentamasta katukuvaa ja vaivaamasta ihmisten mieliä.

 

Kerjäläiskysymys herättää ristiriitaisia tunteita, ihmiset ovat hämmentyneitä. Meillä on auttamisen traditio. Vähempiosaisia on jeesattu yhteisön toimesta, auttamisesta kieltäytymistä on totuttu pitämään suurempana pahana kuin kerjäämistä, avun pyytämistä. Sitten sanotaankin, että näitä nykykerjäläisiä ei pidä auttaa. He ovat muukalaisia, erilaisia kuin me, eivätkä kuulu tänne ollenkaan. Täällä he nyt kuitenkin ovat.

 

Ehkä pitäisi kiittää näitä kerjäläisiä, muukalaisia, siitä, että he ovat tulleet Suomeen aiheuttamaan hämmennystä ja ravistelemaan meidän kollektiivista omaatuntoamme suhteessa köyhimpien auttamiseen. Meillä on täällä nähty jo pitemmän aikaa asenteiden koventumista vähäosaisempia kohtaan.

 

Ehkä me tarvitsemme kerjäläisemme. Kenties kerjäläisongelma nostaa esiin jotain, jota on koitettu peittää ja hävittää: kysymystä auttamisen tarpeesta ja auttamisen halusta. Kysymystä lähimmäisenrakkaudesta.

 

Sunnuntain evankeliumi tuo meidän eteemme tilanteen, jossa oman aikansa palestiinalaiskulttuurissa suhtauduttiin vammaisiin ja sairaisiin samalla tavalla kuin meillä tänään muukalaiskerjäläisiin. Jeesus syytti fariseuksia sokeudesta, mielen sokeudesta, pimeydestä, joka on silmien näkökyvyn menettämistä pahempaa, sillä se tuo tuomion. »Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.» (Joh. 9:41)

 

Mitenkäs siellä Efesolaiskirjeessä sanottiinkaan: ”Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.”

 

Seppo Rehumäki

 

Seurakuntapastori

 

 

 

Perheen sunnuntai

 

Meillä on kotimaa, meillä on koti.

 

Koti on tärkeä sana, tärkeä paikka. Koti on enemmän kuin paikka jossa asutaan, enemmän kuin vain asunto tai katto pään päällä. Koti merkitsee turvallisuutta, rauhallisuutta, kenties menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden suunnitelmia, se on paikka jossa ihminen kokee olevansa oma itsensä ja jossa hän voi tehdä itselleen tärkeitä asioita. Moni pitää lapsuudenkotia vielä aikuisenakin kotina isolla alkukirjaimella, vaikka ei siellä enää asuisikaan. Ihmisellä voi olla useita koteja. Koti onkin sekä paikka että mielentila, sillä on yhteys ihmisen identiteettiin, sisimpään olemukseen, minuuteen.

Koti on se paikka ja mielentila, jossa meidän juuremme ovat. Kodin turvallisuus rakentaa lapsen minäkuvaa koko loppuelämän tarpeiksi. Ihmisen tulevan elämän kannalta tärkeimmät asiat tapahtuvat lapsuudenkodissa. Sieltä saadaan eväät, joilla sitten maailmassa on itsenäisesti selvittävä. Kodin turva, kodin lämpö, rakkaus ja hyväksytyksi tulemisen kokemus. Siksi ei olekaan sattumaa, että Jeesus taivasten valtakuntaa kuvaillessaan puhuu kodista.” Minun isäni kodissa on monta huonetta, menen valmistamaan teille asuinsijan.”

Opetuslapset olivat hämmentyneitä ja peloissaan tulevien tapahtumien edessä. Jeesus halusi valaa heidän mieleensä turvallisuuden tunnetta, poistaa pelon ja levottomuuden. Siksi hän kuolemastaan puhuessaan sanoi menevänsä kotiin. Isän kotiin, joka on oleva myös hänen seuraajiensa koti. Koti, jossa on turvaa, lämpöä, hyväksyntää ja rakkautta ilman minkäänlaisen pahan uhkaa. Se on myös meidän tuleva kotimme, taivaan koti.

Isän koti viittaa koko Jumalan maailmankaikkeuteen, joka sisältää sekä meidän universumimme että taivaallisen valtakunnan. Sen ulottuvuuden, jota emme maallisilla aisteillamme kykene havaitsemaan, emme edes käsittämään. Taivaan koti on päämäärä, ja sinne on yksi tie. Tuon tien tekeminen ei ole ihmisen käsissä, siksi Jeesus sanoo: Minä olen tie, totuus ja elämä. Jeesus on sovituksellaan avannut tien kotiin Jumalan tahdon mukaisesti.

Omin voimin sitä tietä ei voi käydä. Onneksi ei edes tarvitse, sillä Vapahtaja itse haluaa meidät lopulliseen kotiin. Myöhemmin evankeliumissa Jeesus rukoilee: ”Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka olet minulle antanut, olisivat minun kanssani ja näkisivät minun kirkkauteni.” (Joh. 17:24)

On turvallista tietää, että emme ole täällä yksin. Taivaallinen isämme seuraa meitä, on kansamme, auttaa ja johdattaa. Elämässä ei silloin tarvitse jatkuvasti pelätä ja kysellä epätoivoisia kysymyksiä. Elämällä on tarkoitus, kaikella merkitys, jota emme ehkä vielä käsitä, mutta myöhemmin ymmärrämme. Isän kotiin saapuessamme viimeisetkin kysymyksemme saavat vastauksensa.

Seppo Rehumäki

seurakuntapastori